Pirjo Lampi (ps) kirjoitti (TS 14.6.) subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilymisestä ”rajattuna” ja pohti tämän olevan erinomainen uudistus, jolla vanhemmat saadaan ottamaan enemmän vastuuta lapsistaan.

Muistuttaisin Lampea siitä, että kyse ei ole ollut vanhempien oikeudesta lapsen kokopäivähoitoon, vaan kaikkien lasten tasa-arvoisesta oikeudesta laadukkaaseen päivähoitoon ja varhaiskasvatukseen.

Vanhemmista halutaan heti tehdä julkisessa keskustelussa lapsistaan piittaamattomia, jos lapsi on päivähoidossa siinäkin tapauksessa, että vanhempi syystä tai toisesta on kotona.

On erittäin ristiriitaista ja lyhytnäköistä poistaa subjektiivinen päivähoito-oikeus. Nimenomaan kyse on oikeuden poistamisesta; rajattu oikeus ei ole enää subjektiivinen.

Laadukkaan, tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen on todettu olevan suurin yksittäinen tekijä myöhempien oppimisvaikeuksien ennaltaehkäisyssä.

Varhaiskasvatus on myös merkittävä syrjäytymistä ehkäisevä palvelu ja se tukee perheiden jaksamista siinä missä lapsen oppimistakin.

Suomalaisen koulutusjärjestelmän menestys ja sosiaalisten erojen hälventyminen on perustunut pitkälti varhaiskasvatukseen. Koulunkäynnin alkaessa varhaiskasvatusta saaneella ja siihen osallistumatta olleella lapsella voi olla sanavarastossaan tuhansien sanojen ero. Mitä aiemmin lapsi pääsee varhaiskasvatuksen piiriin, sitä paremmin sosiaalisesta taustasta johtuvia eroja voidaan kaventaa.

Toki suurin osa lapsista saa erinomaista hoitoa ja kasvatusta kotona. Pitää silti muistaa, että kaikki eivät, ja juuri nämä lapset ovat suurilta osin ryhmässä, jota rajaus koskee.

Kun perheessä on työttömyyttä tai muita ongelmia, kasvaa tarve ulkopuoliseen kasvatukseen ja ongelmatkin huomataan herkemmin. Mahdolliset ongelmat eivät poistu sillä, että maan hallitus toteaa kaikkien vanhempien varmasti pärjäävän ilman lapsen kokopäiväistä varhaiskasvatustakin.

Rajauksen puolustajat perustelevat asiaa sillä, että ”neljässä tunnissakin ehtii saamaan laadukasta varhaiskasvatusta”. Ei ehdi. Kun ryhmiä muutenkin ollaan kasvattamassa, ovat samalla osapäiväisesti päiväkodissa olevat lapset tilastoissa vain puolikkaita lapsia, vaikka oikeasti ovat ihan kokonaisia. Tämä tarkoittaa ryhmien paisumista merkittävästi edelleen, kun osapäiväisten lasten määrä lisääntyy. Jättiläisryhmissä ei mistään laadukkaasta varhaiskasvatuksesta voida enää puhua.

Tällainen politiikka ei yksinkertaisesti kuulu tasa-arvoiseen, koulutuksen laadusta ja osaamisesta elävään Suomeen, jossa kaikille kansalaisille turvataan samanlaiset lähtökohdat elämään ja oppimiseen sosiaalisesta taustasta riippumatta. Suomalaiseen yhteiskuntaan ei kuulu lasten jaottelu sen mukaan, mikä vanhempien työmarkkina-asema on.