Julkaistu Turun Sanomissa 5.6.2012

Muuan piispa oli suuttunut, kun lasten koulun kevätjuhlassa ei lauletakaan suvivirttä ja laittanut juhlat boikottiin. Sosiaalisessa mediassa tähän reagoitiin varsin vikkelästi: piispan toimissa on taas oivallinen syy saada valtio ja kirkko erotettua, tai ainakin syy itselle lähteä lätkimään moisen klubin jäsenrekisteristä. Minun veroäyreillänihän ei näitä ajatuksia rahoiteta, toteaa moni. Viime päivinä onkin keskusteltu eri areenoilla vilkkaasti kirkon ja valtion yhteiselon lopettamisesta.

Mikäli valtion ja kirkon liitto purettaisiin, olisi sen suurin vaikutus kirkon verotusoikeuden poisto, tuon keskimäärin 1,33 % jokaisen kirkkoon kuuluvan vuosituloistaan maksaman kolehdin kuoletus. Suomen Evankelisluterilaisen kirkon kirkollisverona keräämä tuotto vuonna 2010 oli 842 miljoonaa euroa. Komea summa, ottaen huomioon että monen mielestä ainoat toiminnot mitä rahalla saa, tapahtuvat sunnuntaiaamuisin virsien veisauksen muodossa papin ja puolen tusinan mummon läsnä ollessa.

Vuonna 2010 seurakunnat käyttivät lapsi- ja nuorisotyöhön 332 milj. euroa ja palveluihin kuten diakoniatyöhön, perheneuvontaan ja vanhustyöhön 113 milj. euroa. Mikäli kirkko tuupattaisiin nyt omilleen, olisi näidenkin toimintojen lakkauttaminen väistämätöntä.  Näiden palvelujen arvon ja korvaamattomuuden saamme tietää viimeistään silloin kun a) kunnat ja valtio alkavat raapia kasaan rahaa järjestääkseen korvaavat palvelut b) kunnat ja valtio eivät järjestä korvaavia palveluja rahanpuutteen vuoksi, jolloin seuraukset näkyvät nuorten ja monien muiden elämässä pärjäämisessä pitkällä aikavälillä. Monta syrjäytymistä on voitu välttää seurakuntien tekemällä työllä. Avuntarvitsijaa ei myöskään käännytetä seurakunnasta uskonnollisen vakaumuksen saati kansalaisuuden perusteella. Ruokakuponki annetaan ilman käännytystyötä ja ilman sosiaalitoimiston byrokratiaa.

Kolikolla on tietysti aina kaksi puolta. Vaarallista on se, että talousvaikeuksien kanssa painivat kunnat ulkoistavat tehtäviään seurakunnille. Kun rahat eivät riitä joidenkin palvelujen tuottamiseen esimerkiksi vanhus- tai nuorisotyössä, luotetaan seurakuntien hoitavan palvelut kuntien puolesta. Uusia sosiaalitoimistoja ei seurakunnista saa tehdä. Nykyisten ja tulevien kuntapäättäjien on torpattava tämä kehitys alkuunsa.

Ihannetilanteessa mitään kolmannen sektorin järjestämää palvelua ei tarvittaisi. Yksikään kansalainen ei putoaisi minkään tukiverkon rakosesta, yksikään nuori ei syrjäytyisi, yksikään vanhus ei jäisi yksin. Edes suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tämä ei tänäkään päivänä ole mahdollista. Kun se joskus ehkä on, emme enää tarvitse seurakuntia huolehtimaan väliinputoajista. Jos tahtoa muutokseen löytyy, on kirkon ja valtion ero suunniteltava huolellisesti ja yhteiskunnan turvaverkot tilkittävä ennen erotusta. Koska tämän onnistuminen toistaiseksi on melko mahdoton ajatus, annetaan kirkon jatkaa työtään. Pääasia kuitenkin on, että jokainen apua tarvitseva sitä saa. Vain periaatteen vuoksi ja samalla monien ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella kirkkoa ja valtiota ei pidä lähteä kampeamaan erilleen.