Hallitus antoi viimein tänään eduskunnalle esityksensä uudesta varhaiskasvatuslaista. Vanhan lain ollessa 40-vuotiaana auttamattomasti vanhentunut, oli uusi laki odotettu ja ennen kaikkea tarpeellinen. Aivan täydelliseen suoritukseen ei vielä päästy, sillä kokonaisuudistus kutistui nyt ”ensimmäiseen vaiheeseen” ja toisen vaiheen uudistus jäi odottamaan myöhempiä aikoja.

Varhaiskasvatus on alettu näkemään yhä tärkeämpänä osana koulutuksen katkeamatonta ketjua.

Nyt lain uudistuksen myötä keskeisimmäksi asiaksi on nostettu varhaiskasvatuksen pedagogisen puolen vahvistaminen pelkän päivähoidon ohella. Uudistuksen toisessa vaiheessa tultaneen määrittelemään henkilöstön kelpoisuusvaatimukset nykyistä tiukemmin, pedagogisen osaamisen turvaamiseksi.

Laadukkaan, tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen on todettu olevan suurin yksittäinen tekijä myöhempien oppimisvaikeuksien ennaltaehkäisyssä. Varhaiskasvatus on myös merkittävä syrjäytymistä ehkäisevä palvelu ja se tukee perheiden jaksamista siinä missä lapsen oppimistakin. Suomalaisen koulutusjärjestelmän menestys ja sosiaalisten erojen hälventyminen on perustunut pitkälti varhaiskasvatukseen. Koulunkäynnin alkaessa varhaiskasvatusta saaneella ja siihen osallistumatta olleella lapsella voi olla sanavarastossaan tuhansien sanojen ero. Mitä aiemmin lapsi pääsee varhaiskasvatuksen piiriin, sitä paremmin sosiaalisesta taustasta johtuvia eroja voidaan kaventaa. Tämä on aina ollut Suomen menestyksen salaisuus.

On siis hienoa, että varhaiskasvatus nyt nostetaan siihen arvoon, joka sille kuuluu. Kuitenkin yksi keskeinen uhka on, joka toteutuessaan voi romuttaa koko järjestelmän hienouden.

Jo nyt oli vaarana, että lasten tasa-arvoista oikeutta varhaiskasvatukseen rajataan, mutta onneksi rajaus siirtyy nyt ainakin lain toiseen vaiheeseen.

Olisi käsittämättömän lyhytnäköistä politiikkaa rajata lasten subjektiivista oikeutta varhaiskasvatukseen. Tällainen politiikka ei kuulu tasa-arvoiseen, koulutuksen laadusta ja osaamisesta elävään Suomeen, jossa kaikille kansalaisille turvataan samanlaiset lähtökohdat elämään ja oppimiseen sosiaalisesta taustasta riippumatta.

Suomalaiseen yhteiskuntaan ei kuulu lasten jaottelu sen mukaan, mikä näiden vanhempien työmarkkina-asema on. Emme me voi sulkea päiväkodin ovea lapselta muutaman tunnin jälkeen sen vuoksi, että tämän vanhemmista toinen sattuu olemaan kotona.

Mikäli oikeutta rajataan, on kehityssuunta täysin väärä. Päinvastoin, Suomessa pitäisi vakavasti harkita että varhaiskasvatuksesta tehtäisiin velvoittavaa jo esimerkiksi 4-vuotiaille. Tässä olisi Suomen avaimet menestykseen ja tasavertaiseen hyvinvointiin jatkossakin. Nytkin suuri osa tämän ikäisistä on varhaiskasvatuksen piirissä, mutta ei kaikki. Osa saa ison etumatkan ennen peruskoulun alkua. Pidämme itsestään selvänä, että perusopetusta annetaan tasapuolisesti kaikille – varhaiskasvatuksessa asian pitäisi olla aivan yhtä selkeä.