Kuka meihin luottaa jos emme edes itse itseemme?

Kun SDP päätyi vaihtamaan puheenjohtajaa keväällä 2014, oli takana pitkä tyytymättömyyden jakso silloiseen puheenjohtajaan Jutta Urpilaiseen. Puolueen kenttäväki ei laajalti antanut tukeaan puolueen linjalle hallitustyössä ja tästä linjanvedosta vastuullisena pidettiin ennen kaikkea Urpilaista. Kaksi vuotta aikaisemmin vaihtopenkkiä oli osoitettu puoluesihteeri Mikael Jungnerille, jolla kyllä kaudellaan suu kävi, mutta mitään (järkevää) ei tapahtunut.

SDP:n leirissä on vellonut eri asteinen tyytymättömyys kaikkeen ja kaikkiin jo vuosia. Antti Rinteen aikana gallupit ovat lähteneet huimaan nousuun – huimimpaan sitten 90-luvun alun – mutta onko väki tyytyväistä? Ei ole.

Se linja

Urpilaisen aikana puolueen linjan liian usein tuntui määrittävän hallitus, ei puolue. Jäsenistölle ja kansalaisiille seliteltiin miten mikäkin oli ”pakko” koska hallitus. Hallituskumppaneille ei selitelty mitä on ”pakko” koska puolueen linja. Toisaalta omat avauksemme esimerkiksi ”hyvinvointivaltion korjaussarjasta” eivät olleet sitä tulevaisuuden näkymää mitä puolueen haluttiin luovan. ”Eettinen markkinatalous” taas jäi kovin abstraktille tasolle vailla sisältöä.

Antti Rinteen kaudella olemme jälleen uskaltaneet olla sosialidemokraatteja, mikä tottakai on oppositioasemassa sangen helppoa. Oppositioasemassa olemme hengästyttävällä vauhdilla kommentoineet päivänpolitiikkaa ja ampuneet alas hallituksen surkeita esityksiä niin mediassa kuin eduskunnassakin. Hallitus on joutunut perääntymään monissa kurjistamistoimissaan. Kansa on kiittänyt nostamalla meidät gallupeissa suosituimmaksi puolueeksi.

Toisaalta puolueen jäsenistöä (ja uskallan väittää että myös tavallista kansalaista) huolestuttaa se, että Suomen hyvinvointivaltioksi rakentaneelta puolueelta puuttuu selkeä kokonaisvaltainen visio siitä, minne se Suomea keväällä 2019 koittavassa pääministeriasemassa tulee viemään. Nyt olisi aika maalata isolla siveltimellä sen lisäksi, että reagoidaan hallituksen tasolta tuleviin esityksiin. Vastauksia meillä on tulevaisuuden suunnasta valmiina vaikka ja kuinka, nimittäin ohjelmia – erinomaisia sellaisia – on kyllä tehty kaikkien puheenjohtajien aikana, mutta niiden tiedoksi, todeksi tai edes aidoiksi tavoitteiksi tuominen kaikilla tasoilla on ontunut. Suuri ongelma on se, että paikallistasolla ei toteuteta niitä linjauksia mitä puolue valtakunnantasolla tekee. Luottamus puolueeseen ja omaan linjaan pitää ansaita niin kunta- kuin valtakunnan tasollakin. Toisaalta Antti Rinteellä on pöytälaatikossaan kevään 2014 ohjelmansa Aate, liike ja tulevaisuus jonka pohjalta voi alkaa tehdä linjanvetoja kunhan Lahden puoluekokous on taputeltu ja Rinne saa toivottavasti työrauhan. Ja kävi puoluekokouksessa kuinka tahansa, on sitä edeltävä keskustelu käynnistynyt hienosti. Erilaisista linjoista ja näkökohdista keskustelu tekee joka tapauksessa puolueelle pelkästään hyvää ja takaa meille oikeanlaisen huomion ennen kuntavaaleja. Toivottavasti suuntamme kirkastuu keskustelun myötä.

Aate ja tekijät paikallistasolla ovat paljon vartioina

Niin, siitä luottamuksesta paikallistasolla. Viime viikolla Yle julkaisi gallupin jossa Vihreät on nousemassa Helsingissä suurimmaksi puolueeksi. Toki SDP on hienoisessa nousussa Helsingissä ja pk-seudulla, mutta ei siinä määrin kuin gallupien perusteella voisi olettaa. Loppuviimein valtakunnan politiikalla pystytään paikallistasolla voittamaan vain vähän. Omassa kunnassa on peiliin katsomisen paikka, jos sosialidemokraatteihin ei luoteta. Tällä hetkellä katsotaan korkeintaan peruutuspeiliin. Olemmeko esimerkiksi toimineet kuten valtakunnallisesti opetamme? Liian monessa kunnassa on myönnytty esimerkiksi varhaiskasvatusoikeuden rajaamiseen, leikattu opetuksesta ja nostettu terveyspalvelumaksuja, muutamia asioita mainitakseni. Ennen kaikkea meitä vaivaa paikallistasolla sama visiottomuus kuin valtakunnassa. Mihin suuntaan olemme viemässä omia kotikaupunkejamme? Onko meillä paikallisilla toimijoilla esimerkiksi näkemys siitä, millaisen Turun haluamme rakentaa tulevina vuosina ja vuosikymmeninä? Liian usein olemme passiivisesti mukana muutoksessa jota muut luovat. Yksi aspekti tässä on se, että kun muissa puolueissa myöskin paikallisesti kasvatetaan tulevaisuuden tekijöitä muutosta luomaan, meillä samat ihmiset johtavat keskeisillä, näkyvillä paikoilla toimintaamme jopa vuosikymmeniä. Kasvojen ja tekijöiden on uusiuduttava paikallisesti, jotta eri-ikäinen ja -taustainen kuntalainen voi meihin samaistua.

Pelaamme vajain kentällisin

Toisaalta puoluejohto on paljon muutakin kuin puheenjohtajansa, varsinkin SDP:n kaltainen puolue joka on kansanliike ja joukkopuolue, ei mikään pelkkä vaaliorganisaatio. Puoleen puheenjohtajisto ja eduskuntaryhmän johto muodostaa ykkös- ja kakkoskentän jotka pystyvät viemään hommaa eteenpäin siten, että maaleja saadaan aikaan ja paine vastustajan päätyyn jatkuvasti. Yhdellä snaipperilla ei mikään joukkue pitkälle pötki. Toimiiko puolueemme nyt näin?

Puolueen johdon näkyvyyden ja vaikuttavuuden määrittää niin ”kasvot”, profiilit kuin aktiivisuuskin. Vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen olemme pelanneet jatkuvasti vajaalla kentällisellä: puolueen 1. varapuheenjohtajasta Antti Lindtmanista tehtiin eduskuntaryhmän puheenjohtaja, jolloin menetimme yhden kärjen. Samalla voisi laskea virheeksi sen, että meillä on kaksi samankaltaista Anttia tärkeimmillä johtopaikoilla – ainoastaan ikä erottavana tekijänä. Puolueen 2. varapuheenjohtaja Sanna Marin on ollut meille äärimmäisen tärkeä tekijä viimeiset kolme vuotta. Hän on ottanut juuri sen roolin joka pitikin: sanavalmis, rohkea, sopivasti vihreä, nuori ja raikkailla ajatuksilla varustettu tulevaisuuden tekijä. Puolueen kolmas varapuheenjohtaja Krista Kiuru on vaeltanut varjojen mailla sen jälkeen kun opetusministeripesti oppositioon siirryttäessä päättyi. Outoa sikäli, että koulutuksen koko sektorin alasajo on keskusteluttanut Suomea jo kohta kaksi vuotta ja puolueen oma koulutuspoliittinen ohjelma saatiin kasaan marraskuussa.

Eduskuntaryhmän varapuheenjohtajana on jatkanut toista kautta Johanna Ojala-Niemelä, mikä tietysti alueellisena näkökohtana oli perusteltua, mutta nykyisin Demarinuorten puheenjohtaja Mikkel Näkkäläjärvi on lappalaisille paras käyntikortti mitä voi toivoa ja parasta mitä puolueelle on pitkiin aikoihin tapahtunut. Eduskuntaryhmän toisena varapuheenjohtajana toimi alkukaudesta todella aktiivinen Kristiina Salonen, mutta jonka äitiysloman koittaessa tilalle valittiin Lauri Ihalainen. Siis Lauri Ihalainen – valtiomiessarjalainen jonka tuntee koko Suomi – tosin ei eduskuntaryhmän varapuheenjohtajuudesta. Näille paikoille pitäisikin osata pelata muunlaisia toimijoita, huomioiden alueellisuus ja tulevaisuus. Summa summarum, nämä ykkös- ja kakkosketjut eivät pelaa sillä teholla kuin mihin parhaimmillaan pystyttäisiin. Toisaalta myös vetoapu paikallistasolle jää vähäiseksi; edustettuna on vain pk-seutu, Pirkanmaa, Satakunta ja Lappi.

Osaltaan varapuheenjohtajien puuttuminen tai näkymättömyys vaikuttavat siihen kuinka haluttuja paikat ovat jatkossa. Vain kaksi ehdokasta on ilmoittautunut kisaan tähän mennessä. Puolueen kannalta on äärimmäisen tärkeää, että Sanna Marin valitaan Lahdessa 1. varapuheenjohtajaksi ja että muu johto muodostaa toimintakykyisen ryhmän.

SAK:lainen EI-puolue?

SDP on saanut viime vuosina kaksi leimaa joista on koitunut meille raskas taakka. Olemme valtakunnan virallinen EI-puolue ja SAK:n edunvalvoja. Taakaksi tämän tekee se, että itse pidämme sitä jonkinlaisena taakkana ja näemme asiassa ongelman jota ei ole oikeasti olemassa.

EI-puolue. Jos katsotaan historiaa, SDP on tuonut Suomen takapajuisesta kehitysmaasta sellaiseksi sivistys- ja hyvinvointivaltioksi kuin se tänä päivänä on. Olemme olleet historiallinen uudistuspuolue. Entä tänään? Olemme vastavoima oikeistopolitiikalle joka on viime vuodet tähdännyt mm. siihen, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ajetaan alas, yleissitovat työehtosopimukset lakkautetaan, suuryrityksille annetaan erinäisiä helpotuksia työntekijöiden kustannuksella, valtion yrityksiä myydään ja yksityistetään, ihmisten ei tarvitse enää elää palkallaan ja vapaasti toimiva markkinatalous ratkoo kaikki ongelmat ja valtion kaikkinainen puuttuminen on pahasta, vaikka parisataa tuhatta suomalaista on vaarassa pudota osattomiksi ja syrjäytyä. Pitäisikö sosialidemokraattisen puolueen sanoa tähän kaikkeen ”kyllä”? Ei minusta vaan jokaiseen kohtaa meidän vastauksemme tulee olla yksiselitteisesti ”Ei käy”.

Entä sitten tämä Ay-liikkeen eduskuntasiiveksi arvostelu? Ammattiyhdistysliike on läheinen osa puolueemme historiaa ja nykypäivää. Monet tavoitteemme ovat yhteisiä ja siksi usein myös toimijamme. Ay-liike on kuitenkin ”vain” etujärjestö kun taas SDP on kansanliike, jonka arvot; solidaarisuus, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ulottuvat kaikkialle yhteiskuntaan. Kun Antti Rinne lainaa SAK:n tavoiteohjelmia, sanotaan hänen olevan liian ay-henkinen, ay-änkyrä tai ”yhden asian mies”. Kun taas taannoin Timo Harakka totesi SAK:n perhevapaauudistusmallin olevan puolueelle toteuttamiskelpoinen sellaisenaan, joukkomme huusivat hurraata. Saako siis puolueessa olla ay-henkinen vain ilman työhistoriaa ay-liikkeessä? Ongelma on, että me itse lietsomme ay-ongelmaa ja käännymme itseämme vastaan vaikka puolueen ja ay-liikkeen tulisi hyötyä toinen toisistaan ja tukea toisiaan kuin sisko ja veli – tai kuin EK ja Kokoomus. Miksi kenellekään, ei kokoomukselle, ei medialle eikä suomalaisille tunnu olevan ongelma se, että elinkeinoelämän keskusliitto suoltaa tavoitteita jotka jatkuvasti päätyvät hallituksemme to do -listalle? Siksi, että he osaavat tehdä yhteistyötä ja ajaa yhteisiä asioitansa ilman suurta meteliä.
Kun omat toimijamme tuntuvat usein kammoksuvan yhteyttä ay-liikkeeseen, kertoo se ehkä vain siitä jatkuvasta tyytymättömyyden ilmapiiristä jota itse lietsomme ja johon otsikossa viitataan. Jos me emme ala luottaa itseemme sellaisena moniäänisenä kansanliikkeenä kuin mitä olemme, miten sen voi tehdä tavallinen kansalainen?

Lopuksi

Nyt siis pitäisi saada joukot koottua yhteisen aatteen ja arvojen taakse niin puoluejohdossa, paikallistasolla kuin jäsenistön keskuudessakin. Yhdessä kaikilla tasoilla toimien saamme vietyä Suomea sosialidemokratian viitoittamaa tietä pitkin seuraavatkin sata vuotta. Ja ne tienviitat – ne pitää pystyä määrittämään kirkkaasti jotta suomalainen uskaltaa meitä seurata.

Kommentit

Jätä kommentti